Mikä on gramofonilevy ja ovatko ne arvokkaita?

Suomen Äänitearkiston puheenjohtaja, dos. Marko Tikka

Jos käsiisi tulee vanhoja äänilevyjä, älä heitä pois rikkinäisiäkään vaan
laita ne roskiksen sijaan ennemmin kiertoon.
Gramofonilevyjen, eli tuttavallisemmin sanottuna savikiekkojen aikakausi
päättyi Suomessakin 1960-luvun alussa. Nuo äänitteet ja niiden tekniikka
ovat monille tämän päivän ihmiselle koko lailla tuntematon asia.
Kun kuolinpesästä tai keräilijän jäämistöstä tulee vastaan ruskeissa
paperipusseissa olevia, halkaisijaltaan yleensä noin 25 cm:n kokoisia
äänilevyjä, moni pohtii, minkä arvoisista levyistä on kyse.
Toisin kuin LP- ja singlevinyyleistä tai monesta muusta keräilyartikkelista,
savikiekoista ei ole olemassa hintaluetteloita, koska niiden keräily on ollut
meillä aina kohtuullisen pienen piirin harrastus.
Koska niin ostajan kuin myyjän on hyvä tietää, minkä arvoisista esineistä
on kyse, on Suomen Äänitearkiston piirissä nähty asialliseksi tehdä tämä
pieni teksti.
Seuraavassa kerrotaan muutamia perustietoja savikiekkojen keräilystä,
myyntihinnoista ja levyjen arvosta.

Myyjän markkinoista ostajan markkinoiksi

Gramofonilevyjen keräily oli meillä suosituinta 1980- ja 1990-luvulla,
jolloin oli ajoittain lähes mahdotonta löytää suomalaisia savikiekkoja.
Tuolloin monissa kaupungeissamme oli pari kolme ”suurkeräilijää,” jotka
ostivat kaikki myyntiin tulleet vanhat levyt osto- ja myyntiliikkeistä tai
antikvariaateista. Levyt, joskus huonokuntoisetkin, menivät silloin
nopeasti kaupaksi. Tuolloin levyjen hintahaitari oli viidestä markasta aina
40 markkaan (vuoden 2020 rahassa eurosta noin kahdeksaan euroon).
Keräilijät olivat usein innostuneet vanhasta tanssimusiikista tai keräsivät
oman lapsuutensa tai nuoruutensa musiikkia. Yhä tänä päivänä lähes
kaikki gramofonilevyjen keräilijät keräävät suomalaisia levyjä, joko
yksinomaan tai pääsääntöisesti.
Savikiekkojen, kuten monen muunkin tavaran keräilijöiden piiri on viime
vuosina ikääntynyt ja keräilijöiden rivit ovat harventuneet. Äänitearkiston
tiedossa on noin nelisenkymmentä aktiivista, huomattavan kokoelman
omistavaa keräilijää. Verrattuna vaikkapa vinyylilevyjen kerääjiin määrä
on pieni.
Viime vuosina on tilanne savikiekkojen osalta muuttunut monella tavalla.
Eniten on muuttunut levyjen tarjonta: nettihuutokaupat tarjoavat satoja
levyjä ostettavaksi, ja sivustoilta on myös mahdollista tarkistaa levyjen
yleistä hintatasoa. Myös kivijalkakauppoihin ja levymessuille savikiekkoja
on alkanut ilmaantua viime vuosina enenevässä määrin.
Kauppaan on vaikuttanut se, että viime vuosien aikana on säännöllisesti
tullut myyntiin keräilijöiden jäämistöjä. Tämä on vaikuttanut paitsi levyjen
saatavuuteen, myös niiden hintatasoon. Levyjä näkee aikaisempaa
enemmän ja niiden hinnat ovat yleisesti jonkin verran laskeneet.
Kehitys on vaikuttanut myös kysymykseen levyjen harvinaisuudesta.
Aikaisemmin harvinaisina pidettyjä levyjä on viime vuosina tullut vastaan
paitsi aikaisempaa enemmän, myös aivan priimakuntoisina.
Savikiekkojen keräilyssä on ollut myös vähemmän vakavaa harrastamista
vuosien saatossa. Joskus 1990-luvulla tuli muotiin hankkia kesämökille
grammari ja siihen levyjä: tässä auttoivat mm. tuolloin entisestä
Neuvostoliitosta tuodut gramofonit. Näitä kesämökin grammareita varten
tuotiin mm. Ruotsista kymmeniätuhansia levyjä 2000-luvun alussa.
Kotimaiset savikiekot ovat olleet aina kerättyjä ja tämä näkyy myös
levyjen hinnoittelussa: (vuoden 2020 hintoina) ulkomaiset levyt ovat
muutaman euron hintaisia, hyväkuntoisten suomalaisten levyjen
hinnoittelun lähtiessä usein viidestä eurosta.

Levyjen arvo riippuu niiden kunnosta

Mikä levy sitten on arvokas? Jonkinlaista osviittaa antaa vaikkapa katsaus
nettihuutokauppoihin. Suomalaisen savikiekkolevyn hinta näyttäisi siellä
olevan alle kymmenen euroa: varmimmin levy menee kaupaksi, jos se on
noin viiden euron hintainen.
Vain ehjä, melko soittamaton levy on jonkin arvoinen. Vaikka savikiekon
reunasta puuttuisi pala siten, ettei se haittaa levyn soittamista, on levy
silti rikki ja käytännössä arvoton. Haljennut levy on aina käytännössä
pilalla.
Mitä huonokuntoisempi levy on, sitä edullisempi sen tulisi olla,
mahdollisesta ”harvinaisuudesta” tai muusta erikoisuudesta huolimatta.
Mistä sitten tietää, että levy on rikki? Usein silmämääräinen havainnointi
riittää: halkinainen tai sellainen levy, jonka urissa on pahoja naarmuja,
kuoppia tai viiltoja urasta toiseen, on usein sekin soittokelvoton.
Joskus levy on siten halki, ettei sitä silmämääräisesti välttämättä huomaa:
vasta soittaessa levy napsahtelee ja rikkoo neulan. Helpoin tapa tarkistaa
levy on asettaa levy käteen siten, että pitää levyä kädessä kämmenellä,
mutta ilmassa siten, että keskisormi on keskiöreijässä. Kun levyä lyö
kevyesti toisen käden sormella reunaan, levy ”soi” samalla tavalla kuin
ehjä posliiniastia tai kristallilasi kynällä kilisteltäessä: jos levy resonoi, se
on halki.
Mistä sitten näkee, onko levy ”soittamaton” tai ”uuden veroinen”?
Yleensä hyväkuntoinen levy on peilinkirkas, pinta on ehjä, naarmuton eikä
urissa ole värivaihteluja. Jos levymassa on kauttaaltaan mattainen tai
harmaa, levy on joko kulunut soitossa tai sitä on säilytetty huonosti,
esimerkiksi paikassa, jossa vaihteleva lämpötila on päässyt vaikuttamaan
levymassaan. Kaikki tämä vaikuttaa levyn toistoääneen.
Jos levyn urassa on harmaita kohtia, se tarkoittaa, että levy on kulunut
eikä siis enää parhaassa mahdollisessa kunnossa. Kuopat, naarmut ja
halkeamat vähentävät levyn arvoa. Joskus levy voi olla myös vääntynyt:
kun levyn asettaa pöydälle, sen pitäisi asettua tasaisesti pöytää vasten.
Jos levyn reuna on ilmassa tai se on etikettikohdasta kohollaan, on levy
vääntynyt. Tällaisen levyn korjaaminen on usein melko hankalaa.
Kulunut tai jopa aavistuksen verran vääntynyt savikiekkolevy ei ole
sinänsä arvoton: jotkut ostavat levyjä kesämökin grammariin, jolloin levyn
kunto ei ole ensisijainen seikka. Hinnassa levyn kunto on tietenkin aina
huomioitava ja kunto on aina ensisijainen seikka levyn arvoa mitattaessa.
Vaikka rahallista arvoa ei levyllä olisi, huonokuntoisetkin levyt kannattaa
viedä kierrätyskeskukseen tai lahjoittaa hyväntekeväisyyskirpparille
ennemmin kun heittää roskikseen, sillä niistäkin levyistä saattaa olla
jollekin vielä iloa. Heikkokuntoinenkin levy on palanen omaa
kulttuurihistoriaamme.

Mitä gramofonilevy voi maksaa?

Hinta hyväkuntoiselle, kotimaiselle gramofonilevylle vaihtelee siis viiden
ja kymmenen euron välillä.
Ulkomaalaiset levyt ovat poikkeuksetta tätä halvempia. Joskus näkee
levyjä myytävän nipussa: tällöin ns. läpihinta ei voi olla yksittäisten
levyjen hintaa korkeampi, pikemminkin periaate ”mitä enemmän, sitä
edullisemmin” pitäisi päteä tässäkin kaupassa.
Hinta muodostuu ”livekaupassa” usein kaupantekohetkellä, joten ostajan
on hyvä välttää korkealta tuntuvia hintoja, ellei todella tiedä, mitä on
ostamassa.
Nettihuutokaupoissa levyn lähtöhinta voi joskus olla edellä mainittua
korkeampi, mutta usein se johtuu siitä, ettei myyjä tiedä tai välitä
yleisestä hintatasosta.
Nettikaupoissa on usein myös riski ostaa kalliilla huonokuntoinen levy,
koska ostaja ei voi tarkistaa levyn kuntoa eikä osa myyjistäkään osaa tai
pysty sitä tekemään.
Nettikaupasta ostettaessa pitää tietää levyjen yleisyydestä: tiedon tosin
saavuttaa lähinnä kiertämällä kauppoja ja kirpputoreja. Vuosia sitten eräs
myyjä tarjosi netissä ostettavaksi His Masters Voice -merkkistä Miliza
Korjuksen laulamaa levyä ”Warum” hurjaan 80 euron hintaan. Kyseinen
levy oli 1950-luvulla Suomessa painettu uusintapainos vuonna 1935
levytetystä esityksestä, ja se on eräs yleisimpiä edelleen saatavissa olevia
savikiekkolevyjä. Se ei siis ole 80 euron, vaan lähinnä 80 sentin hintainen
levy. Levy ei mennyt kaupaksi, koska levyistä kiinnostuneilla netin
selaajilla oli käsitys levyn yleisyydestä.
Nettihuutokaupoissa kannattaa myös katsoa sitä, milloin tuote on laitettu
myytäväksi. Jos tuote roikkuu viikosta toiseen nettikaupassa, se
tarkoittaa, ettei hinta ole kohdallaan.
Hurjatkaan hintakilpailut eivät automaattisesti osoita, että jollakin tietyllä
levyllä olisi valtavasti arvoa tai että se olisi harvinainen. Hintakilpailut
kertovat usein enemmän levyä huutavista keräilijöistä kuin itse levystä.

Mitkä levyt sitten ovat harvinaisia?

Tämä kysymys on jo monimutkaisempi, mutta siihenkin voi antaa yleisiä
suuntaviivoja.
Aikanaan kerättiin paljon ennen toista maailmansotaa tehtyjä kotimaisia
levyjä. Ne ovat edelleen kysyttyjä.
Toisen maailmansodan jälkeen painettujen levyjen painokset ovat kaksinjopa kolminkertaisia ennen toista maailmansotaa painettuihin levyihin
verrattuna: tosin suosituimpia kotimaisia levyjä on kuitenkin jo ennen
toista maailmansotaa painettu kymmeniä tuhansia kappaleita. Monet
Georg Malmsténin, Eugen Malmsténin, Matti Jurvan tai Viljo Vesterisen
levyt 1930-luvilta ovat melko yleisiä edelleen.
Hyvä muistisääntö on se, että jos tiedät levyssä olevan kappaleen tai jopa
esityksen (vaikkapa Georg Malmstenin Mikki Hiiri merihädässä, Matti
Jurvan Savonmuan Hilima, Annikki Tähden Kuningaskobra tai Olavi Virran
ja Metro-tyttöjen La Cumparsita), on kyseessä varmasti melko yleinen
levy. Tällaista levyä on myyty useina painoksina kymmeniä tuhansia
kappaleita, ja monista 1930-luvun suosikkilevyistä on tehty 1950-luvulla
uusintapainoksia.
Joskus jo levymerkki kertoo levystä riittävästi: Jos sinulla on käsissäsi
Rytmi,- Decca,- Triola,- tai Scandia -merkkinen levy, kyseessä on tavallinen
levy, sillä nämä olivat yleisimmät 1950-luvulla ilmestyneet levymerkit.
Näitä levyjä on liikkeellä paljon.
Ns. akustisen kauden äänilevyjä, eli ennen vuotta 1925 tehtyjä levyjä on
rajallisesti liikkeellä, mutta toisaalta näiden levyjen keräilijöiden piirit ovat
myös melko pieniä. Tällaisten levyjen osalta kannattaa ottaa yhteyttä
Suomen Äänitearkistoon, joka voi tarvittaessa neuvoa niitä koskevissa
kysymyksissä.
Jos levyn etikettitiedot ovat jollakin muulla kielellä kuin suomeksi, on
yleensä kyse ulkomaalaisesta levystä. Ulkolaisista levyistä kerätään usein
lähinnä jonkin musiikkigenren (esim. jazz, rock) levyjä.
Kaikkein vähäisin kiinnostus on jatkuvasti ollut klassisen musiikin
savikiekkoihin, joita on liikkeellä paljon. Ne ovat myös poikkeuksetta
yleensä melko hyväkuntoisia.
On myös yleisiä virheellisiä käsityksiä: tavallisin on se, että mitä vanhempi
levy, sitä harvinaisempi ja arvokkaampi se on. Näin ei ole, sillä hyvinkin
vanhoissa levyissä, jopa akustisissa, on yleisiä levyjä.
Usein luullaan, että esimerkiksi Olavi Virran levyt olisivat jotenkin
erityisen harvinaisia. Näin ei ole. Virran kaikki levytykset on julkaistu
CD:llä ja erilaiset kokoelmajulkaisut ovat osaltaan laskeneet Virran
savikiekkojen arvoa keräilijöiden silmissä – sen lisäksi, että niistä pääosa
on ilmestynyt aikanaan valtavina painoksina.
Kaikki ”tosi vanhat” levyt eivät ole myöskään harvinaisia. Vuonna 1929
maassamme myytiin yli miljoona äänilevyä. Tuolloin myytyjä
amerikansuomalaisia levyjä (Leo Kaupin, Hiski Salomaan, Hannes Saaren
tai haitaristi Willy Larsenin) levyjä on edelleen melko helposti saatavissa
jopa lähes soittamattomina.
Myös tuolta ajalta olevat suomalaiset levyt, Ture Aran/Topi Aaltosen
laulamat Emma, Villiruusu ja Asfalttikukka ovat yleisiä. Monista levyistä,
esimerkiksi Hiski Salomaan Lännen lokarista ja Ture Aran Emmasta, on
useiden aikalaispainosten lisäksi olemassa 1950-luvulla tehtyjä uusintapainoksia.

Tietoja yksittäisistä levyistä löydät Suomen Äänitearkiston julkaisemasta
Rainer Strömmerin Suomalaisten 78 kierroksen äänilevyjen luettelosta
1901-1961 (SÄA 2012), jonka PDF on ladattavissa Fennon sivulta.
Luetteloa voit tilata kirjana Suomen Musiikkiarkistosta.
Suomen Äänitearkisto neuvoo ja opastaa myös gramofonilevyihin
liittyvissä kysymyksissä. Arkisto ottaa myös vastaan lahjoituksia ja voi
tehdä inventointeja ja arviointeja kokoelmista.
Suomen Äänitearkisto ry
Puheenjohtaja Marko Tikka, marko.tikka@tuni.fi
Sihteeri Mikko Mattlar, mikko@mikkomattlar.net